Eräänä elokuun perjantaina oltiin porukalla tuttavan luona pihatalkoissa. Pete oli mukanani, sillä meillä piti olla treenit illalla. Me muut oltiin pihalla, Pete odotteli sisällä.. Veljeni Sauli meni käymään sisällä ja pian kuulinkin hänen hivenen hätääntyneenkin huutonsa - "Mikä Peteä vaivaa?". Pyysin Saulia päästämään Peten ulos ja järkytyksekseni huomasin, että jotain todella oli tapahtunut - Pete ei pysynyt yhtään pystyssä, sen tasapaino-aisti oli hävinnyt totaalisesti. Lisäksi se kuolasi, oksensi muutaman kerran ja hivenen kouristeli. Se yritti kovasti kävellä eteenpäin ja pissata, mutta se ei vain pysynyt pystyssä.. En muista koskaan nähneeni mitään niin kamalaa, Peten tila näytti niin huolestuttavalta.
Soitin Porin päivystävälle ja he lupasivat ottaa meidät sisälle puolen tunnin kuluttua. Onneksi matka ei ollut pitkä ja olimme paikan päällä hieman ennen eläinlääkärin saapumista. Hän pyysi näyttämään Peteä jo siinä pihalla, mutta tajuttuaan, että tasapaino oli todella hävinnyt, hän pyysi ottamaan Peten syliin ja ohjasi meidät sisälle. Hän tutki Peteä ja aluksi tätä alettiin hoitaa epileptisenä kohtauksena. Pete sai käsittääkseni maksimimäärän rauhoittavaa, mutta siitä huolimatta kouristukset eivät loppuneet. Kävimme tapahtunutta läpi ja Aminoff näytti huolestuneelta. Peteltä otettiin verikokeet, mutta niissäkään ei sillä hetkellä näkynyt mitään erityisen huolestuttavaa.
Peten tilan pysyessä suht samana (toki parempana mitä tullessa, sillä oli nyt unessa) Aminoff kertoi, että Pete jäisi nyt heille yöksi ja me voisimme lähteä kotiin. Hän lupasi soitella minulle, mikäli tilanne menee huonommaksi - muutoin voisimme puolenpäivän maissa saapua katsomaan tilannetta. Hänen sanansa "Valitettavasti en voi luvata mitään" syöpyivät ikuisiksi ajoiksi mieleeni.
Kotona vajosin lattialle Pimun ja Pihkan kanssa, enkä voinut kuin itkeä. Jossain syvällä sisimmässäni olin varma siitä, että Pete ei enää koskaan kotiin tulisi - niin vahva kuin tuo pieni terrierimies aina on ollut. Sydämeni pysähtyi joka kerta, kun puhelin soi - pelkäsin viimeistä soittoa. Yhdentoista aikaan Aminoff soittikin. Uutiset eivät onneksi olleet huonot, vaan hän tiedusteli vain sitä, että mitä Pete olisi voinut syödä - kohtausta alettiin hoitamaan epilepsia-kohtauksen sijaan myrkytyksenä.
Kuten voitte uskoa, yöllä ei juuri tullut unta. Olinkin hereillä, kun sain eläinlääkäriltä soiton kahdeksan aikaan aamulla. Sain sekä hyviä että huonoja uutisia - Peten kouristukset olivat loppuneet, mutta tasapaino-aisti ei edelleenkään ollut palautunut. Sovimme treffit yhdeksitoista.
Olin valmis tekemään mitä hyvänsä, jotta saisin Peten kunnossa kotiin. Pakkasinkin tavarani varoiksi muutaman päivän reissua varten ja soitin tytöille hoitajat. Lähdimme eläinlääkärille ilman pienintäkään ajatusta siitä, mitä käynti toisi tullessaan.
Peten näkeminen oli kamalaa. Se oli lopen uupunut ja mikä kamalinta - se ei reagoinut saapumistani, se ei jotenkaan tuntunut tunnistavan minua. Aminoffin suositus oli, että Pete jäisi vielä toiseksi yöksi tarkkailuun. Kysyimme kuitenkin häneltä, että kannattaisiko meidän lähteä Vantaalle Aistiin, jossa toisinaan saa neurologin apua jopa viikonloppuisin. Aminoff sanoi, että he eivät siellä välttämättä tee viikonloppuna mitään, mutta ei näe sitä ollenkaan huonona vaihtoehtona.
Näin ollen suuntasimme nenän kohti Vantaata. Valitettavasti matkalla kävi ilmi, että Aisti oli kiinni lauantaina. Vastaajan mukaan klinikka aukeaisi kuitenkin "huomenna", joten jatkoimme matkaamme ja päätimme matkan aikana miettiä, että miten etenemme. Peten tila oli suht stabiili.
Yhtäkkiä Pete hivenen virkesi ja alkoi levottomaksi - se nousi syliini istumaan, siirtyi viereeni, tuli taas syliini.. Hetken tätä kestäen nostin Peten vierellä olevalle peitolle ja sitten pieni laski alleen. Päätimme pysähtyä ja annoin Peten Kristianille, jotta saisin siivottua auton. Yhtäkkiä kuulen Kristianin huutavan nimeäni. Juoksen nopeasti auton toiselle puolen ja mitä näenkään - Pete kävelee itse ojanpiennarta!!! Liike oli hyvin hoippuvaa ja epävarmaa, mutta se käveli!!! Tunne oli käsittämätön - tunnelin päässä oli kuin olikin valoa!
Jatkoimme matkaamme ja pääkaupunkiseudulle päästessämme kävimme varmistelemassa Viikin yliopistollisesta sairaalasta, että saammeko heiltä apua, mikäli tilanne muuttuu pahaksi. He lupasivat tämän ja tästä syystä uskalsimme lähteä veljeni luokse yöpymään. Peten tila tuntui hitaasti muuttuvan paremmaksi koko ajan.
Aamulla herätessämme Pete oli jo niinkin reipas, että jaksoi jo pyytää syötävää. Lisäksi kävely oli entistä suorempaa ja jo melko hyvää, vaikka kohtauksen jäljet näkyivätkin. Koitin soittaa Aistiin ja heidän vastaajansa ilmoitti edelleen, että ovet aukeavat vasta huomenna... Kiitän oikeasti luojaa, että Peten tila oli siinä kohtaa niin hyvä! Soitimme Poriin Aminoffille ja hän rohkaisi meitä lähtemään kohti kotia. Varasimme hänelle ajan illaksi.
Tassutellessamme hitaasti autolle en voinut olla itkemättä. Joskus pienikin asia voi tehdä ihmisen suunnattoman onnelliseksi. Katsellessani tuota rakasta urheaa miestä en voinut olla ihmettelemättä sitä sisua ja voimaa, joka sen sisällä kumpusi. Vain ne ymmärtävät, kuinka paha tilanne oli, jotka näkivät Peten kunnon perjantaina. Itse en pysty unohtamaan sitä koskaan. Ilman Saulin sisällemenoa Pete olisi ollut pidempään yksin - olisiko silloin ollut enää mitään tehtävissä?
Kävimme illalla vielä Aminoffilla ja hän määräsi meille lääkekuurit jatkoon. Hitaasti, mutta varmasti Pete lähti toipumaan.
Nyt, lähes puoli vuotta tapahtuneen jälkeen, otimme Petestä viimeiset kontrolliverikokeet. Tulokset kertoivat samaa asiaa kuin herran kuntokin - kaikki on nyt hyvin, eikä kohtaus jättänyt mitään jälkeensä. En voi olla mitään muuta kuin suunnattoman kiitollinen ja onnellinen siitä sitkeydestä, jonka Pete jaksoi tuon raskaan viikonlopun ylläpitää. Se ei luovuttanut, vaikka se kynnyksellä kävikin.
Kohtauksen takana oli siis mitä todennäköisimmin myrkytys. Se, mitä Pete oli syönyt ja mistä se oli sen saanut - siitä ei koskaan tullut varmuutta. Haluankin painottaa teille jokaiselle, että pitäkää huolta siitä, että sinne koiran suuhun ei mitään sinne sopimatonta pääse. Vaaralliset paikat eivät ole vain siellä lenkkipolun äärellä, vaan näitä voi löytyä mistä vain - jopa sen läheisen tuttavan kodista. Minun koirani selvisi - siitä huolimatta olisin valmis maksamaan, että tuota ei koskaan olisi tarvinnut kokea.
Tuona viikonloppuna en olisi selvinnyt ilman läheisteni tukea. Edelleen olen hyvin kiitollinen Heidille ja äidille, jotka otitte tytöt hoitoon lyhyellä varoitusajalla. Kiitos kuuluu myös meidän eläinlääkäri-Heidille, joka jaksoi olla puhelimen päässä ja tavoitettavissa koko viikonlopun. Lämmin kiitos myös Saulille ja pojille, kun saimme yöpyä luonanne. Cheekin konsertti-viikonloppuna tuo hotellihuoneen saaminen ei nimittäin olisi ollut kovin helppoa.. Ikuisesti sanoinkuvaamattoman kiitollinen olen myös ystävälleni Kristianille, joka seisoi rinnallani koko viikonlopun - ilman hänen tukeaan olisin romahtanut tuon pelon ja surun edessä.
Minun täytyy myös sanoa se, että vaikka Porin päivystävästä eläinlääkäristä Berndt Aminoffista valtavan paljon kaikkea puhutaankin, niin Peten hän pelasti. En usko, että Pete olisi selvinnut kohtauksestaan ilman hänen apuaan. En voi ikinä kiittää häntä tarpeeksi siitä, että hän pelasti pienen mieheni hengen. KIITOS!
Tähän loppuun laitan teille vielä nuo askeleet, jotka saivat minut kyyneliin. Minun pieni teräsmies <3
